Tulin taas kirjoittelemaan. Mitähän tällä kertaa ja tämän otsikon alle syntyykään? Pyydän anteeksi, jos kirjoittelen liikaa menneisyydestä, mutta tämä on tapani käsitellä asioita. En ole vielä tarpeeksi piehtaroinut lapsuuden traumoissa, enkä tiedä, voiko kaikesta kokonaan parantuakaan?

Minä kasvoin äidin hiljaisuus seuranani. Jo nelivuotiaana minun piti mennä pyytämään äidiltäni anteeksi, että saisin hänet puhumaan minulle. Pienenä ja pörröisen suloisena, yöpaita päällä ja nalle kainalossani minä isän johdolla menin keittiöön, jossa äiti vihaisena istui keittiöjakkaralla, suu tiukkana viivana. Minä en tiennyt, mitä pahaa olin tehnyt? Sanoin äidille:

-Anteeksi.

Isä alkoi itkemään, samoin minä. Äiti sanoi, että saan anteeksi. En vain edelleenkään tiennyt, mitä pahaa olin tehnyt. Mutta ainakin äiti alkoi kahden viikon mykkäkoulun jälkeen puhumaan jälleen minulle.

Mykkäkoulut alkoivat aina yhtäkkiä. Tuli vain aamuja, jolloin äiti ei ollutkaan keittiössä laittamassa minulle aamupalaa. Pöydälle oli jätetty ruokaa, mutta äiti itse oli makuuhuoneessa, tupakansavun seassa murjottamassa. Äiti saattoi myös syöksyä yhtäkkiä vinttiin makuuhuoneeseen, jos vahingossa sanoin jotain väärää. Kerran mainitsin, että koiran ruokakupissa oleva D -kirjain oli kirjoitettu väärinpäin. Äiti syöksyi siitä paikasta vinttiin ja oli minulle kaksi viikkoa puhumatta, kun olin ollut kerran niin ilkeä ja maininnut äidin kirjoittamasta tekstistä kirjoitusvirheen.

Puhumattomuuskausia tuli siis aina, alle kouluikäisestä lähtien siihen asti, kunnes 20-vuotiaana muutin lopullisesti pois kotoa. Niitä tuli aina parin-kolmen kuukauden välein ja ne kestivät noin 10 päivää kerrallaan. Kun vihdoin aikuisena ne loppuivat, niin minä vajosin psykoosiin, jossa koko maailma lakkasi minulle puhumasta. Psykologi selitti sen niin, että pienelle lapselle äiti on koko maailma. Sen takia aikuisena tuntui, että koko maailma lakkaa puhumasta.

Muistan äidin pelottavana hahmona, jota en oppinut koskaan rakastamaan täydestä sydämestäni. Päinvastoin, pelkäsin äitiä ja sama pelko ja pelonsekainen kunnioitus on yhä tallella. Minä kutistun äidin läsnäollessa kuin joksikin pieneksi, avuttomaksi rääpäleeksi, joka ei uskalla puhua, eikä sanoa yhtään mitään. Ei ainakaan omia mielipiteitään. Äitiä pitää aina miellyttää ja olla ikuisella laihdutuskuurilla. Vielä nykypäivänäkin äiti kommentoi olemustani ja mittaa ihmisarvoani sillä, olenko lihonut vai laihtunut.

-Kylläpä olet laihtunut, en tuntenut sinua sen takia rippijuhlissa, sanoi äiti viimeksi. Olin ottanut juhlissa äidin käden omaani ja tervehtinyt. Äiti vastasi siihen esittelemällä itsensä. Olin poissa tolaltani koko juhlien ajan.

Ristiriitaista äitisuhdettani en jaksa joka päivä pohtia. Mutta minä etsin äitihahmoja alitajuisesti itseäni vanhemmista naisista. Olen sellaisia jo monta löytänytkin. Ja rakas anoppini on äitinä myös minulle. Kiitos siitä.