Jotain merkittävää on nyt tapahtumassa. Ystävät ovat kommentoineet ulkoista olemustani. Olen pirtsakampi, olen ilmeikkäämpi. Mieskin sanoi, että ilmeikkyys on lisääntynyt. Olen iloisempi ja jaksan tehdä kotitöitä ja muuta. Hiuksetkin ovat itsellään vaihtaneet väriä, tummuneet ja seassa kasvaa myös harmaita. Ihan yhtäkkiä. Silmiäni on kehuttu mystisiksi ja sen kunniaksi vaihdoin lasit, jossa silmäni tulevat paremmin esille. Hiljattain ostin myös ripsiväriä. Jospa sitä alkaisi vielä enemmän kiinnittämään huomiota ulkoiseen olemukseensa.

Huolten paino on vihdoinkin hellittämässä minusta, monen vuoden jälkeen! Isä ei enää ryyppää, mitään ei tarvitse pelätä. Tottakai on vielä huoliakin olemassa, mutta eivät ne ole tällä hetkellä niin hallitsevia, eikä isoja. Se näkyy minun olemuksessani, muutakaan selitystä en keksi. Mies vahvistaa ajatukseni pirteydestä. Tänäänkin aamulla kello puoli seitsemän aamulla pyöri jo pyykkikone. Mitä vielä keksinkään!? Elämä, täältä tullaan...

 

 

Tulin taas kirjoittelemaan. Mitähän tällä kertaa ja tämän otsikon alle syntyykään? Pyydän anteeksi, jos kirjoittelen liikaa menneisyydestä, mutta tämä on tapani käsitellä asioita. En ole vielä tarpeeksi piehtaroinut lapsuuden traumoissa, enkä tiedä, voiko kaikesta kokonaan parantuakaan?

Minä kasvoin äidin hiljaisuus seuranani. Jo nelivuotiaana minun piti mennä pyytämään äidiltäni anteeksi, että saisin hänet puhumaan minulle. Pienenä ja pörröisen suloisena, yöpaita päällä ja nalle kainalossani minä isän johdolla menin keittiöön, jossa äiti vihaisena istui keittiöjakkaralla, suu tiukkana viivana. Minä en tiennyt, mitä pahaa olin tehnyt? Sanoin äidille:

-Anteeksi.

Isä alkoi itkemään, samoin minä. Äiti sanoi, että saan anteeksi. En vain edelleenkään tiennyt, mitä pahaa olin tehnyt. Mutta ainakin äiti alkoi kahden viikon mykkäkoulun jälkeen puhumaan jälleen minulle.

Mykkäkoulut alkoivat aina yhtäkkiä. Tuli vain aamuja, jolloin äiti ei ollutkaan keittiössä laittamassa minulle aamupalaa. Pöydälle oli jätetty ruokaa, mutta äiti itse oli makuuhuoneessa, tupakansavun seassa murjottamassa. Äiti saattoi myös syöksyä yhtäkkiä vinttiin makuuhuoneeseen, jos vahingossa sanoin jotain väärää. Kerran mainitsin, että koiran ruokakupissa oleva D -kirjain oli kirjoitettu väärinpäin. Äiti syöksyi siitä paikasta vinttiin ja oli minulle kaksi viikkoa puhumatta, kun olin ollut kerran niin ilkeä ja maininnut äidin kirjoittamasta tekstistä kirjoitusvirheen.

Puhumattomuuskausia tuli siis aina, alle kouluikäisestä lähtien siihen asti, kunnes 20-vuotiaana muutin lopullisesti pois kotoa. Niitä tuli aina parin-kolmen kuukauden välein ja ne kestivät noin 10 päivää kerrallaan. Kun vihdoin aikuisena ne loppuivat, niin minä vajosin psykoosiin, jossa koko maailma lakkasi minulle puhumasta. Psykologi selitti sen niin, että pienelle lapselle äiti on koko maailma. Sen takia aikuisena tuntui, että koko maailma lakkaa puhumasta.

Muistan äidin pelottavana hahmona, jota en oppinut koskaan rakastamaan täydestä sydämestäni. Päinvastoin, pelkäsin äitiä ja sama pelko ja pelonsekainen kunnioitus on yhä tallella. Minä kutistun äidin läsnäollessa kuin joksikin pieneksi, avuttomaksi rääpäleeksi, joka ei uskalla puhua, eikä sanoa yhtään mitään. Ei ainakaan omia mielipiteitään. Äitiä pitää aina miellyttää ja olla ikuisella laihdutuskuurilla. Vielä nykypäivänäkin äiti kommentoi olemustani ja mittaa ihmisarvoani sillä, olenko lihonut vai laihtunut.

-Kylläpä olet laihtunut, en tuntenut sinua sen takia rippijuhlissa, sanoi äiti viimeksi. Olin ottanut juhlissa äidin käden omaani ja tervehtinyt. Äiti vastasi siihen esittelemällä itsensä. Olin poissa tolaltani koko juhlien ajan.

Ristiriitaista äitisuhdettani en jaksa joka päivä pohtia. Mutta minä etsin äitihahmoja alitajuisesti itseäni vanhemmista naisista. Olen sellaisia jo monta löytänytkin. Ja rakas anoppini on äitinä myös minulle. Kiitos siitä.

Hei kaikki!

Täällä minä aloittelen uutta blogia. On ollut jo pitkään kauhea hinku kirjoittamaan. Edelliset blogit ovat päättyneet, syystä tai toisesta. Nyt jälleen yritän uudestaan. Jospa tänne tulisi kirjoiteltua, kun enää ei ole niitä sähköpostiystäviäkään, joille kirjoittelisi, kun kukaan ei kirjoittele minulle, kuin harvoin. Nykyään kaikki ovat whatsapissa ja facebookissa ja vanhaa kunnon kirjettä on turha odottaa postissa. Ystävilläkin on kiireensä. Minäkin olen kehitellyt itselleni tekemistä sen sijaan, että vain odottelisin, milloin sähköpostilaatikko kolahtaa tai joku ottaa yhteyttä. Justiin tänä aamuna mietin, että kuinka hyödyllinen lopulta facebookkikin on. Saatan päivittäin vaihtaa ajatuksia viidenkin eri ystäväni kanssa. Mieluiten sitä tietenkin tapaisi kasvokkain tai laittaisi pitkän sähköpostiviestin, mutta jos ei ole varaa valita. Jos ei niitä ystäviä ole niin paljoa, että voisi vain valita, miten ollaan tekemisissä? Jos en olisi facebookissa, olisin vielä yksinäisempi, mitä nykyään. Toisaalta, eipähän introvertti ihminen tarvitse koko aikaa sosiaalista säätämistä, että ihan hyvä on näinkin.

Mistä sitten haluan kirjoittaa? Kaikesta, mitä mieleen tulee. Elämästäni.

Tämänpäiväisen psykologiaikani peruutin hetken mielijohteesta ja sain uuden ajan kahden viikon päähän. Aina sitä ei vaan jaksa mennä purkamaan ajatuksiaan ammattilaiselle. Viime kerralla meinasin joutua osastohoitoon. Tarjottiin mahdollisuutta mennä hoitoon syksymmällä tai jo kesällä. Että ei tilanteeni menisi vain huonompaan suuntaan. Asian kuultuani päätin tehdä jotain. Minähän en sinne hullujenhuoneelle ihan hevillä mene! Aloin villisti siivota vaatehuonettani kotiinpäästyäni ja rupesin laittamaan taloa kuntoon. Sanoin psykologille, että tarvitsen vain aikaa, ehkä enemmän, kuin normaalisti tarvitaan. Että selviäisin elämänkolhuistani. Eikait isän alkoholismista ja kuolemasta voi selvitä ihan päivässä tai kahdessakaan. Ja päälle vielä muut traumat, mitä on lapsena ja nuorena saanut. Ei kaikkea voi hetkessä käsitellä!

Nyt olen tajunnut, että olen selvinnyt isän alkoholismin aiheuttamista traumoista ja hänen kuolemastaan. Itse en kyllä alkoholia ota pisaraakaan. Olen nähnyt, miten se aine vie ihmisen tuhoon, enkä halua itse kokea samaa, edes vahingossa. Isän kuolema oli lopulta helpotus. Enää ei kukaan kirjoittele minusta herjaavia facebookviestejä koko kansan nähtäville, eikä soittele sekavia puheluita. Luojan kiitos.

Tämmöisiä ajatuksia nousi nyt ekalle kerralle mieleen. Olen tänään herännyt aikaisin ja siivonnut vaatehuoneen niin, että lattia jo näkyy. Nyt on ihan hirveästi pyykättävää, mutta ei se mitään, onpahan tekemistä. Nyt menen aamupalalle, palailen myöhemmin rikospaikalle.

 

Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.